Toukokuun 11. päivänä Ainon päivän jälkeen, kävimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa, Helsinki, Hallituskatu 1. Meitä oli mukana yhdeksän hahkapaalikkaa: Maisa, Pertti, Irma, Niilo, Eeva, Marja, Anja L, Anja T, sekä Mailis. Lähdimme Autereen pikkubussilla Kausalan linja-autoaseman pysäkiltä puoli kymmeneltä. Aamupuoliskahvit vehnäsen kanssa nautimme Mäntsälässä St 1:llä. Helsinkiin saavuimme sopivasti yhdeltätoista ja siirryimme suoraan SKS:n Kansanrunousarkiston arvokkaasta ulko-ovesta sisälle upeaan portaikkoon. Porrastasanteella meitä tervehti kookas Runonlaulajapatsas kanteleineen. Jätimme takit naulakkoon ja siirryimme Kansanrunousarkiston hiljaisen tutkijasalin puolelle. Siellä meidät otti vastaan kaksi tutkijaa ja harjoittelija. Arkiston kaikkein pyhin, jossa oli aiemmin säilytetty Lönnrotin vanhimmat keräysmuistiinpanot, avautui meille. Paljaana ja hyllyt tyhjinä, sillä sinne odotettiin remonttia. Katseen vangitsi viisiruutuinen ikkuna, jonka jokaisessa ruudussa oli erilainen lasimaalaus. Kauneimmassa kellisteli vedenneidon kaltainen nainen.

Esittelimme itsemme ja kerroimme Kouvolan Sanomien yhden sivun mittaisella, piirroskuvin varustetulla tietoiskulla, miten kotikuntamme Iitti käy asennepainia - syöksyäkö Päijät-Hämeen Vellamon ahnaaseen syliin vai viipyäkö Kymenlaakson lohen katkeransuloisessa jäähyväispuristuksessa. Meidän asiamme Kansanrunousarkistossa oli selvittää Aino Vallin Lyöttilänpojan ja Hiidentyttären tarinan syntyjä syviä, millaisena Aino Valli oli jättänyt tekstin aikoinaan tallennettavaksi ja mikä on Vallin hiidentarinan suhde muihin kansanperinteen hiisiin.

Tutkijasalin kaikki seinät olivat ulosvedettävien kortistolaatikoiden peittämät. Jokaisen laatikon päässä oli merkintä, mitä aineisto oikein on, esimerkiksi leikit tai sadut. Aineisto on koottu yksityisten ihmisten keräämänä, erilaisin kilpailuin, teemakeräyksin, alueellisesti kohdennettuina keräyksinä. Jokainen voi lähettää myös itse perinnetietoa SKS:n. Aineistoa löytyy runsaasti äänitteinä ja videoina. Katselin yhtä laatikkoa, mihin oli kirjoitettu perinnetieto. Sieltä löysin pitäjittäin aakkostettuna kansalaisten lähettämää paikkakuntakohtaista perinnetietoa. Artjärven kohdalla kolme korttia oli nidottu yhteen. Tiedot oli lähettänyt Kajander ja Kaanula. Päällimmäisessä kortissa kerrottiin, miten Artjärven ja Porlammin välinen, nykyisin varsin mutkainen maantie oli syntynyt. Pitäjän talo numero yksi oli Perttola. Perttolan sika oli eräänä syksyn päivänä karannut kotoa pois. Etsijä kulki pitkin sian jälkiä ja viimein löysi sen Porlammin kylästä. Näitä jälkiä myöten kulki ensin kaita käymäpolku, joka aikojen kuluessa tuli maantieksi. Koska arkistossa ei saanut käyttää digikameraa ja aikaa oli niukasti, edellinen tarina on vapaasti kerrottu luetun pohjalta. Minulle jäi lisätiedon nälkä.

Pitäjäkohtaisesti on mahdollista tarkistaa tutkimuksensa aluksi, ketkä ovat toimittaneet tietoja kansanrunousarkistoon. Iitistä löytyi tietenkin Oksanen tyttönimellään ja myöhemmin Vallina, myös esimerkiksi Mettälä, Puttila, Forstadius, Lehtinen ja monet muut. Luettelosta sai selville myös, mitä tietoa on kerätty, kuinka paljon ja mistä tietoa voi etsiä. Henkilökunta opastaa mielellään tiedonhakijaa ja etsii tutkittavan aineiston.

Saimme myös nähtäväksemme Aino Vallin käsinkirjoitetun, äänneasuisen tekstin ”Lyöttilän poika ja Hiidentytär”. Tekstiin oli liitetty tieto, että tarinan oli kertonut 1812 syntyneen ja 1907 kuolleen Leena Ahlin veljen lapset. Kansanrunousarkisto oli kirjannut sen 1927. Tutkijan ajatus pyöri arviossa, että Vallin tallentama kansantarina Lyöttilän pojasta ja Hiidentyttärestä on ollut niin hieno ja käsittämättömän täydellinen kokonaisuus, ilmeeltään kaunokirjallinen, sisältänyt sadulle tyypillisen toisinnon ”kolme kertaa”, että tarinaa on pidetty epätyypillisenä hiidentarinana, se on täydellinen satu.

Tutkija kertoi hiisitarujen olevan varsin yleisiä uskomustarinoita, kuitenkin niin, että ne paikallistuvat Itä-Uusimaan järviseudulle ja toisaalta Pohjanmaan seudulta on saatu keräyksillä paljon hiisitarinoita. Tarinoilla on yhteisiä ominaisuuksia. Tarinoiden yhteys paikalliseen nimiperintöön: Iitissä Hiidenvuori, Artjärvellä Hiidenkallio, Hiitelän kylä, paikalliset talojen nimet Iso-Hiisi ja Vähä-Hiisi, molemmissa Pyhäjärvi. Hiidentyttärellä on taipumus mennä takaisin sukunsa luo. Jättiläinen ja hiisi ovat kuin yhtä, sama uskomus toisen maailman olioon. Hiiden vedessä asuva karja on lehmiä. Kirkon vakiinnuttaminen paikkakunnalle syöksee hiisi-myyttiin uskomuksen ja samalla menneen ajan syrjään. Esimerkiksi Artjärven hiisitarinassa kirkonkellojen kumu ajaa hiiden mölisten oikein syvälle Pyhäjärveen, jättiläisaskelin jopa mereen asti, mistä kertoo Simonsuuri kirjassaan.

Vaikka oppaamme työtehtävät suuntautuivat muualle, meidät ohjattiin SKS:n kirjastoon ja myymälään, josta tarttui mukaan ”Myytillisiä tarinoita”, Lauri Simonsuuri, kuvitus Erkki Tuomi vuodelta 1947, uusintapainos 1999. Tarinoissa on hiisitarinoita myös Pohjanmaalta. Kirjaston myyntivalikoima on laaja ja mielenkiintoinen. Iittiläistä kiinnostanee Leena Sammallahden toukokuussa ilmestyvä ”Kalusteita kamareihin, Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa”. Sammallahtea kuullaan kesällä Talasmäkipäivillä.

Retkemme loppuhuipentuma oli Helsingin keväinen, voimaannuttava naispatsaskierros: Havis Amanda, Rauha, Odotus, Diana, Larin Paraske, Työläisäiti. Olimme tyytyväisiä Kansanrunousarkiston vahvistamaan Hiisi-tietoon. Olimme talvella omissa tutkimuksissamme löytäneet kätketyn tarinan pienissä osissa Aino Vallin kirjoista. Lyöttilänpojasta ja Hiidentyttärestä on jo nyt kasvanut suuri kokonaisuus, joukkoamme yhdistävä tarina.

Kansanrunousarkisto on henkisen perinteen ja folkloristisen tutkimuksen keskusarkisto (linkki käytännön sivulle, huomaa ylin palkki, joka esittelee eri toimintoja). Se on itsenäinen toimija 1934 lähtien. 1981 lähtien on Joensuussa toiminut perinnearkisto. Arkisto tallentaa perinnettä, palvelee tutkijoita, laitoksia, tiedotusvälineitä ja asianharrastajia. Se osallistuu kansainvälisiin yhteishankkeisiin ja tuottaa perinnejulkaisuja. Arkisto kerää perinne- ja muistitietoaineistoja eri menetelmin.

SKS on vuonna 1831 perustettu tieteellinen seura, joka harjoittaa ja edistää suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön- erityisesti kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen – tutkimusta ja tunnetuksi tekemistä.