Lähdeteos: Aino Valli, Iitin ja Jaalan etymologis-kansantieteellinen sana- ja perinnekirja, 1988

Tarina Lyöttilän pojasta ja Hiiden tyttärestä

Siel Hiitevuorel lähel siim Pyhäjärve rannal – em muista sen talon nimee, olim pien likka kum mummu kerto - siir rannall ol talo ja siin talos ol poika, korja poika olkih. Se ei kattonkkah kyläl likkoihih, yksikseh ol ja soittaakkih osas.
Kerran se poika siel järve rannal sit soitti ja silloh sielt alloist nous hielalle likka, joka ol nii ihmek korja, hivuksetkih ol ku kultaa. Elest päi se ol ku mettänneittyt, mut takaa päi ku talikko eikä se puhuvakkah osannu ihmisten taval. Mu kun se poika siin soitti ja katto sit likkaa, nii ne kumpaikih rupes tykkääh toisistah. Mum mitäs se poika sil sanattomal ja jalattomal morsijamel olis tehnyt. Täylyttih ruveta aatteleh keinoo, kuinka sais sille sanat suuh ja jalat, jolla kävelis. Ei ne kahlen siit pulast selvinny, mu sih tul se Veshiilem muija, joka ol sellai viekas ja ol ennenkih ihmisis ollu ja osas puhuva ihmisten kieltä.
Ku se muija ties, että se poika ol rikas, rupes se ahnehtimah pojan tavaraa ja ku se ol ahkera oluvelle, tahto se poijan tuomah tynnyrin olutta rantah. Poika toi oluttynnyri ja muija vei sem muvassah järveh. Ja sen yön sit veshiilenvväjet joi ja tanssi. Ja sen näk poikakih. Ja kaikil niil ol se ruma takapuol eikä ollu jalkoi. Ei se olutlahja tuonnu sille tyttärelle jalkoi eikä puhettakah.
Ja toisen iltan se poika taas soitti ja taas se Veshiilem piika ui rantah. Ja nys se ol viel korjemp pojam mielest. Poika olis sen kans puhunnu, mu eihää se voinnup puhuu; se ol mykkä ku kala. Taas tul Veshiilen akka ja sano, että Sauna-Maija on saanu pojam, mes sie ja tapas sie se poika ja tuo minulles sem pojan sylän, että mie voitelen tol lika jalkoi. Se murha sit poikaa hirvitti ja se tappokih karitta ja otti sen karittan syläme ja vei sen sillem muijalle, ja se muija voitel sel lika jalkoi ja likka rupes käveleh. Veshiilen muija neuvo taas poikaa, että jos saat pääskyse lennos kii ja otat sen kiele ja tuot minulle, nii siit likka puhuu. Lyöttilän poika sai kii pääskysempoikase ja Hiilen muija pan sen kiele likan suuh, ja se likka alko puhuva. Ei se puheh ollu oikei ihmisem puhetta, mu poika sit ymmärs. Ja siit ne men yhteh ja Veshiilen akka anto tyttärelleh hyvät kapijot ja sano pojalle, että älä tuo järver rantah; jos sille vettä näytät, nii sillon se käsistäns menee. Se muija aattel, että se tytär nii vettä ikävöittee ettei se pojan käsis pysym, mut ne olkih nii onnelliset ettei se likka muistankkah vettä eikä entiist kotovah.
Muk ku se Veshiilen akka äkkäs, että se piika olkih unehuttannuk koloh, nii se vääns itteh sinnet taloh. Ja sil Veshiilen akalla ol olevinah asijaa: Mie tulih höykym pöyhitint. Se meinas pohlint nääs. Ja ku se sai pohtimen, men se pois. Mut toisem päivän se tul uulestah seulaa hakeh ja sano: Mie tuli viipsiv vaapsitint. Kolmantem päivän se tul taas ja sano: Mie tulin hieril lieritint! Se tahto härkint. Ja se tytär antokih, mut ei menny rantah äileh kans, vaikka se sit viettel takas. Ja aina se Veshiilen akka käy anomas, ja aina sille annettih, ja se olis viennyk kaikki talon tavarat, mut likkajah ei se vaa mukanah saannu muk.
Kerran ne Hiilen tyttö ja Lyöttilän poika öksy rantah ja kohlasteh se tytär huus: Aijai koloi kellot kuuluu, aijai koloi seinät näkyy! Ja se hyppäs veteh. Hiilell ol karjaa paljo ja kaikil ol kello kaulas. Sanovatkih ennen, että on kelloi ku Hiilel lehmil.

Tarina on koottu Aino Vallin sanakirjasta eri lähdesanojen kohdalta, esim. metsänneitsyt (s.2326), sanaton, pääskysenpoikanen, vesihiisi... Tarina alkaa sanasta "ranta"  s. 3271.

Vertaa sivun 540 tarinanpätkään: Artjärvell oh Hiitelän kylä. Siel ol Hiilenkallijo ja Pyhäjärvi siiv vieres. Siel Hiiteläs ol poika yhles talos, joka onkel ollessah rakastu veshiilen likkah. Sill ol karjaa veles vaikka kuinka. Ja se likka tul veneheh ja rupes sem muijaks. Muk ku sill ei ollah hyvä ollas siel talos se viettel sit poikaa kanssah järvelle soutah. Ja ku se kuul hiilenkarjan kellot, se pyys sit poikaa mukah veteh kotihih. Ol sanonnu että hänell on karjaa kyl ja olemiist, se ko tulet. Mus se ei lähtem, mus se tyttö loikkas veteh ja poika kuul vaa kelloh hulinaa. Sej jälest se ei sit nähnys siit. Muuta ko lauantak-iltan toi aina puhtoset pailat ja kalsonkit.

Lähdeviitteitä lisää Artjärven hiisitarusta mm. seuraavissa: Hiitelän kyläkirja, Hiisi vieköön, Antti J. Aho, Meidän maa sanoin ja kuvin WSOY ss.129-132, Lauri Simonsuuri, Kansa tarinoi WSOY 1950  ss.33-35, D.Lassila, Artjärven pitäjän vaiheet, Kansanvalistusseuran Kotiseutukuvauksia 22 vuodelta 1914. Lähdeviitteet kotiseutuneuvos Antero Antin, Artjärvi

Muutama tarina lisää:

TARINA PIRUSTA

Paholaisest mie muistan yhlen salun. Se ol sellai tos (=tosi) asija. Pirut nääs kulk ennen er muolois, toisinah koiraj ja minkä minkih muotoisena ja saatto matkah pal pahaa.  Ja ne ryöstikih ihmisii.  Ja ne tul siit tännekih.  Yhles taloss ol häät ja yks piikaihmii läks myöhästynneh (myöhästyneenä) häih. Tiellä tul sit vastah hirvejän iso mies joka sano: Mihkäs menet punahameh? Tännem meneh häätaloh, sano siit piika. Vies siit sana Sakarijahalle, että Sijannahka on tapettus, sano suurnenäi (tässä paholainen) ja hävis siim paikas. Ja kun piika (= tyttö) tul häätaloh, olkih käynnyn nii ko suurnenäi ol sanonnus, Sijannahka ol tapettus. Sijannahka ol sulhasen nim, johka pilettih sit morsijant vihkimäv vasten tahtovah, ja Sakarjas sem morsijamem mielitietty.

 

(sivut: 2730, sana paholainen, 2918, sana piikaihminen, 3078, sana punahame, 3913, sana suurnenäinen)

 

 

KAUSALAN MESTAUSMÄKI

Kausalan Teilimäjell ennen teilasvat, lyötih pää poikki ja oikija käs ja siit pantih raato pylvähäh. Vanhukset kertoivat kaikkia mäkiä, joilla oli mestattu, ennen sanotun teilmäjiks. Em mie ot teiloost nähnym mut teiloopölkky ol viel teilimäjel min aikanai. Se ol oikei teiloopiilu, jolla lyötih teilattavaa. Siin se viel teiloopölkky ol tiellailas ku mie Jokuvess olir renkin.

(sivu 4112)

Tarina Hiiden prinssistä ja valkeasta neidosta

Asui Hiiden vuorella vetehinen, Hiisi, jolla oli poika, paimen Irjan ensi lemmestä. Prinssi oli kaunis kasvoiltaan ja sorja varreltaan, mutta hänellä oli hiiden merkki, häntä, jota oli vaikea piilottaa.

Saaren lähellä, lahden rauhaisassa poukamassa kohosi kaksikerroksinen, valkea talo tummanvihreiden kuusien suojassa. Talon ainoa tytär, valkea impi istui iltaisin yksin. Istui rannalla valkealla paadella ja itki. Itki, koska oli korpeen syntynyt eikä valtateitten varrelle. Itki hukkaan menevää kauneuttaan, jota ei kukaan, koskaan saisi ihailla.

Hänen kyyneleensä tipahtelivat tyynen veden kalvoon ja kolkuttivat kuninkaan pojan ovelle ja Hiiden prinssi heräsi. Hän näki valkean immen rannalla istuvan. Prinssin povessa leimahti liekki, polte pohjaton, palavampi kuin koskaan kenenkään ihmislapsen sydämessä on koskaan syttynyt. Ja valkea impi istui rauhaisen lahden poukamassa, valkealla paadella ja itki. "Miks lien, palopiika, metsään syntynyt? Miks lien, palopiika, korvessa kasvanut? Miks ei mua palopiikaa koskaan kukaan saa lempiä ja rakastaa? Täällä riudun palopiika, tuskaan, ikävään..." Ja hänen kyyneleensä tipahtelivat tyynen veden pintaan ja kolkuttivat kuninkaan pojan sydämen ovelle.

"Älä sinä valkea impi huoliasi huokaele. Minun povessani polte ompi. Sa suloinen olet, kuin aallon valkea vaahto ja soma kuin metsän sinipiika. Sua lemmin lahden rauhaisa tyttö."

Havas paadella valkea neito: "Sa mua lemmit? Ken olet? Mulle outo liet." Olen poika kuninkaan. Mun valtakuntani on avara. On aarreaitat, linna uljas, salit suuret, sa toki niihin tulla tahdot."

Sykähtävi neidon syän. "Olet kaunis. Sua katsella hetken tahdon ja rakastaa ja sitten kysymyksees vastata." Istuvat vieretyksin valkealla paadella. Siin kauan, monin illoin katselevi sulhoaan, mutta aina saa hänet nähdä vain edestä, ei takaa milloinkaan. Sill prinssil ompi hiiden merkki, häntä, ja sitä ei immelleen hän näyttää saata.

Taas on ilta, taivas punertavi. Tyynnä lepää pyhä selkä, niin myös lahden pinta. Paadel istuu valkea impi, uiden tulee prinssi. Vedessä koukutellen hymyilevi: "Tule, tule aalloille tytti, täällä on niin leppoisa ja vilvas. Sinua mä varjelen ja suojelen aaltoin alle vaipumasta. Katso taivas punertaa, se vartioipi meitä. Tule, tule immyt ihanin, suloisin. Ma lemmin sua, sa lemmit mua."

Aaltoihin astuu valkea impi hymyillen sulholleen. Vaipuu hänen käsivarsilleen vahvoille, jänteville ja Hiiden kuninkaan poika vie hänet syvyyksiin. Kihlaa hänet ikuisiksi ajoiksi puolisokseen, Hiiden karjojen paimeneksi. - Mutta lahtea, jolla Hiiden kuninkaan poika kihlasi valkean immen sanotaan vielä tänäkin päivänä Naislahdeksi. Tarina on peräisin jo pakanuuden ajoilta.

Tämä tarina on ilmestynyt Lyöttilän maamiesseuran nuoriso-osaston julkaisussa, nimeltä Tähkä, numerossa yksi, vuodelta 1959. Se on julkaistu nimimerkillä "Ujo". Nimimerkin takaa löytyy Lyöttilän kansakoulun opettaja Aino Vilkki. Arkistolöytö on Iitin kunnan arkistosta.