Iiskola, Pertti et al: Lählätti min tänne Iittih. Iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana. Iitin Kotiseutuyhdistys r.y. 2015. 250 s.

”Mie vaan levitän nää hielat täh tiel” sanoi Ryypön mummo, kun oltiin hakemassa häntä nuorimman pojan 60-vuotispäiville Valkealassa. ”Perustelut ontuvat, mutta paikallistaminen meni nappiin” totesi professori Alhoniemi, kun palautti murretentin vastauksia. Siinä omakohtaiset kokemukseni Iitin murteesta, jota maisteri Aino Valli kokosi 1920-luvulla 43000 sanalipun verran ja työsti ajan myötä niistä viisituhatta sivua laajan Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellisen sana- ja perinnekirjan, joka julkaistiin postuumisti Iitin kunnan 450-vuotisjuhlavuotena 1989.

”Kun ne rohvessyörit min nys siit lählätti tänne Iittih suureh ja vaivanaloiseh hommah, nii ne käski min kuvaah kaik vanhat työt, kapinneht sen semmottiset. Mum milläs mie velkahii opinkkävijä mitän kuvasin!! Näin kertoi omalla iittiläisellä murteellaan sanastus- ja keruutyönsä alkua ja siihen liittyvää valokuvakokoelmaa maisteri Aino Valli luovuttaessaan hallussaan olleen kuvakokoelman Sanakirjasäätiölle. ”Velaks mie en ilennyk kuva-aparaattii ostaam muk kum mie siit sain säätijöst ensimmäisel litviikkim, nii kohlasteh mie hankin vähäsen koneholevan, nyv vaa sellassen halvemparkasen, nii ko siit näist kuvistkih näätten.”

Ja vaikka kuvauslaite olikin vähän halpa ja huononlainen, sen avulla Valli talletti ainutlaatuisia otoksia iittiläisestä kansanelämästä ja iittiläisistä murteentaitajistaan tuleville sukupolville ihmeteltäväksi.

Anni Vallin murrekeruun aineistoista ja ainutlaatuisista valokuvista Iitin Kotiseutuyhdistyksen aktivistit ja iittiläisestä kansankulttuurista kiinnostuneet kaksitoista kirjoittajaa ovat koonneet teoksen, joka kunnioittaa ääriuutteran kerääjän ja tallentajan Aino Vallin elämäntyötä ja on samalla kunnianosoitus katoavalle iittiläiselle kielimuodolle ja kansankulttuurille.

Teoksessa tarkastellaan Aino Vallin elämää ja hänen työtään Iitin ja Jaalan murteiden sanastustyössä. Hän kulki talosta taloon, torpasta torppaan, kuunteli ja kerrotti kanssaihmisiään. Itsekin murteentaitajana – kotiseudullaan kun kulki – hän sai ihmiset muistelemaan, puhumaan arjesta ja pyhästä ja näin vuosien mittaan koostui Suomen suurin yhden murteen sanakokoelma kontekstitietoineen. Sanastus ei ole helppoa, murremuotojen kirjaaminen tarkekirjoituksella on hidasta ja Vallin työmenetelmänä olikin kirjata muistiin saamansa ja kirjoittaa ne välittömästi sanalipuille arkistoon vietäväksi. Keruu-urakan jälkeen hän käsitteli vuosikausia saamaansa saalista ja työsti yllä mainitun sana- ja perinnekirjan, jonka valmistumista ei kuitenkaan ehtinyt enää nähdä.

Yhtä tärkeää kuin sanastus- ja murteentallennustyön hedelmät, ovat tässä teoksessa Aino Vallin erinomaisen kertovat valokuvat entisestä Iitistä. Kun kuviin vielä liittyy iitinmurteinen kuvateksti, ollaan aika syvällä siinä maailmassa, jota Aino Valli koko elämänsä ajan halusi kuvata. Ja kun tekstiin vielä liittyy muistitietoa tapa- ja uskomusperinteestä, ei juuri parempaa voisi tarjota. Vaikkapa kuva, jossa ollaan tekemässä vihtoja: ”Ku ensimmäisel uulel vihlal kylpöö kesäl, nii sit ku tulee saunast pois, siit pitää kääntyvät takaperij ja lalvast ottaa vihtaa kiinnij ja heittää vasemman olkapäänsä ylittes saunankatolle. Jos tyv kääntyy kirkkoo kohlen, nii siit sinä vuonna kuolee”. Tai kuvateksti, joka kertoo takassa palavasta tulesta: ”Nii se ol ennen täskih suora totto, kivist tehty, ettei sauhu sisäh tulluj ja siit risoi pantih koivuhaaruh että lämmin ei ulos päässy. Ei sit pielttii ollu.”

Kirjan artikkelit kertovat Aino Vallin elämästä ja sijoittavat ne iittiläiseen maailmankuvaan ja osaksi nykyiittiläistäkin identiteettiä. Kaiken kaikkiaan hieno ja kunnioittava muistoteos naisesta, joka tallensi Iitin!

Niin, tuo otsikon murha tarkoittaa suurta.

Lassi Saressalo

Kirja on saanut erittäin hyvän vastaanoton. Se sai myös finalistipaikan Vuoden kotiseututeos -kilpailussa 2015.

Kirja esittelee Aino Vallin, os. Oksanen. Hän teki suunnattoman suuren työn kootessaan Iitin murretta ja kansanperinnettä 1924 - 1930. Myöhemmin hän kokosi aineistosta sanakirjan nimeltä "Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellinen sana- ja perinnnekirja". Nyt julkaistavan henkilökirjan nimi on hauskasti "Lählätti min tänne Iittih suureh ja vaivanaloseh hommah". Kirja tarjoaa historiaa, tarinoita, sanontoja ja vanhoja valokuvia. Lisäksi se tarjoaa meille jälkipolville tietoa siitä, millainen ihminen ja työmyyrä tämä Aino Valli olikaan. Hahkapaalikkojen toiminta Iitin murteen parissa perustui ainostaan ja vain Aino Vallin jättämän valtavan "toidistusaineiston" pohjalle. Kiitos Sinulle, Aino, sinne yläilmoihin! Olet kirjasi ansainnut.

Vaikka hahkapaalikat eivät enää kokoonnukaan, on edelleenkin ajatonta tekstiä iitin murteella luettavissa tästä blogista: Sivuilta (oikealla) aiheenmukaisesti järjestettynä. Tarkastele myös linkkilistaa sillä silmällä.

Siellä olikin vaikuttava näyttely, jossa oli niin tekstiilejä, huonekaluja, rakennuksien valokuvia, maalauksia, veistoksia, julisteita, keramiikkaa, valaisimia, kuin mattojakin. Todella paljon tyypillistä Jugend-tavaraa. Valokuvat antoivat myös hyvin kuvaa sen aikaisesta, tyylikkäästä ympäristöstä, mm. kukkaistutuksista Lahdessa.

Kulttuurisen retkeilyn päätti nautinnollinen kahvihetki Lahden sataman kahvilassa. Tämä jäi nyt tällä erää viimeiseksi hahkapaalikoinniksi. "Houha savolain" Anja sanoo rupeavansa eläkemummoksi ja niin ollen ei sähentele enää Iitissä.

Sitten saimme kuulla L. Onervan ja Uuno Kailaan runoja. Runoilijoiden kohtaloista olisi riittänyt tarinaa. Lopuksi vielä kuulimme näkemyksiä Sauli Niinistöstä kirjoittajana: hän sai hyvät kommentit kahdesta kirjastaan.

Runoja naisista naisille klo 14

Tule mukaan, tuo oma valintasi runoksi, kuuntele toisten tuomia runoja.

Ryhmämme taustan tuntien saimme kokoon myös jotain omaa näkökulmaa: murteen käyttö kielessä - ja tässä tapauksessa kirjan kirjoittajan käyttämänä. Monen mielestä Lapin murteen lukeminen oli melko vaikeaa. Mutta eipä varmaankaan tätä kirjaa olisi voitu muuten kirjoittaa.

Kirjan teemana voi ajatella olevan säätyynsä sidottujen henkilöiden elämän kuvaaminen. Suuret muutokset 1800-luvulla alkoivat jo edellyttää ihmisiltä luistavaa siirtymistä säädystä toiseen, mutta henkilötasolla koettiin monenlaisia harmeja ja vaikeuksia. Näin kävi kirjan henkilöille ja samoin kävi varmaankin myös Sjögrenille.

Meiltä jäi käsittelemättä kirja Lukkarin lapset, joten otettiinpa se esille. Kirjan on kirjoittanut Hanna Pelto, joka on sukua kirjan lukkarille eli Herman Siukoselle alenevassa polvessa. Herman S. oli Valkealan lukkari. Kirja on kirjoitettu Siukosten sisarusparven keskinäisestä kirjeenvaihdosta, ja se kuvaa yksityiskohtaisesti musikaalisen suvun vaiheita Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Musiikkiammatit ja -harrastus jäivät lukkarin lapsille perintönä, joka on jatkunut aina seuraaviin sukupolviin. Pianotaiteilija Laura Mikkola, jonka tunnemme kesä-iittiläisenä, on tämän suvun mainio vesa. Hänen isoäitinsä isä oli Hermannin poika Yrjö Siukonen, pitkäaikainen Iitin kanttori. Yrjön veli oli kuuluisa Wilho Siukonen, jonka laulukirjasta Suomen kansakouluissa on kovasti (ja kovaa)  laulettu. Hanna Pellon kirja kertoo 1900-luvun alun lukkarin työtehtävistä, jotka olivat ihmeen monipuoliset: piti osata vaikka mitä. Kuorotoiminnan laajuus eri paikkakunnilla tulee oivasti esille.

Lisäksi tarkastelimme lähemmin kartan kanssa Iitin Kirkonkylän rakennuksia ja muistelimme, miten ne liittyvät eri kirjojen henkilöihin  tai muuhun historiaan.